Jäähyväiset

Blogi on minulle kanava jonka avulla voin jakaa positiivisuutta ja pieniä ilonhetkiä elämästä. Viime viikon aikana olen moneen otteeseen ihastellut kotoamme löytyviä oliivipuun oksia, jotka taltioin kuviin. Oksien hehkuttaminen tuntuisi jotenkin teennäiseltä ja hiukan myös lukijoiden hämäämiseltä, sillä elämä ei ole ollut pelkkää positiivisuutta. Meille viikonloppu toi tullessaan ison ja raskaan päätöksen. Vanhan koiramme fyysinen kunto romahti perjantain ja lauantain välisenä yönä. Koiran kivut näkyivät hänen olemuksessaan ja liikkuminen teki vaikeaa. Toisin kuin koiran mieli ja ulkoinen olemus josta ei koskaan voinut päätellä koiran ikää. Mieheni ja minun oli tehtävä päätös, joka on jokaiselle lemmikin omistajalle vaikea, mutta tärkeä. Vilin tiimat olivat tullee täyteen ja asiasta kertominen lapsille ei ollut helppoa siitäkään huolimatta, vaikka olimme heitä jo hiukan valmistaneet asiaan.

Vaikeaa tilannetta helpotti se, että eläinlääkäri ystävämme tulisi luoksemme eikä meidän tarvinnut kuljettaa kipeää koiraa klinikalle ja Vili sai viettää viettää viimeiset hetket kotona perheen kanssa. Vilillekin tuttu henkilö oli luonamme ja tukenamme hetkellä jolloin Vili pääsi kivuistaan ja nukkui viimeiseen uneen. Kyynelten määrä tuntuu olevan loputon, ikävä ei hellitä ja tunteet aaltoilevat helpotuksesta syyllisyyteen. Syyllisyys johtuu itselläni lähinnä viime viikonlopun retkestä jolle otin Vilin mukaan. Mietin olisiko hän jaksanut vielä pidempään, jos ei olisi rasittanut itseään? Toisaalta hän nautti jokaisesta retkellä vietetystä hetkestä kansamme. Iloiset hyppelyt jäällä piirtyvät verkkokalvoille ja hiukan harmittaa etten tajunnut ikuistaa niitä, vaikka olihan minulla kamera mukana.

Jokainen perheenjäsen kokee menetyksen eritavoin ja viikonloppuun on mahtunut paljon erilaisia tunteita joista päälimmäisenä suru. Äitinä on vaikea seurata lasten surua, mutta toisaalta kyyneleet ja sureminen helpottavat asian läpi käymistä. Oikeastaan enemmän sattuu esikoisen yli pirteä käytös ja asian väistely. Toivoisin, että suru tulisi myös hänelle, sillä Vili oli esikoiselle erityisen tärkeä.

Vilin tarina alkoi siihen aikaan jolloin esikoisen laskettuaika läheni. Näihin aikoihin mieheni nuoruusvuosien metsästysharrastus oli saanut uutta nostetta ja hän alkoi haaveille jahtikaverista. Muistan vieläkin, kun loikoilimme sohvannurkassa ja mieheni selaili Koiramme- lehtiä. Koiran hankinta ei tuolloin tuntunut kovinkaan ajankohtaiselta, mutta hormoonihöyryissä tulin luvanneeksi miehelleni koiran. Tässä kohtaa en kuitenkaan muistanut kuinka nopealiikkeinen mieheni on. Tarkalleen en muista kuinka kauan tästä kului, mutta muistan kirkkaasti keskiviikkoillan jolloin esikoisemme syntyi. Varpajaisten juhlinnan sijaan mies suuntasi seuraavana päivänä kohti Savoa koiranpennun haku reissulle. Itse pääsin näkemään uuden perheenjäsenen päivänä jolloin olin kotiutumassa esikoisen kanssa laitokselta. Mieheni ja takapenkillä pahvilaatikossa häntäänsä heiluttava Vili tulivat hakemaan meitä kotiin.

Koira- ja vauva-arki alkoivat rytinällä eikä tekemisen puute vaivannut. Energinen koiranpentu kantoi jatkuvasti jotain suussaan ja usein imetyshetket olivat sopiva aika töllöstellä omiaan. Onneksi nämä kaksi tulivat toimeen keskenään eikä Vili säikähtänyt, vaikka vauvan nyrkkiin puristui nippu karvoja tai hänen korvat. Pentuaikaan mahtui myös niitä hetkiä jolloin hän nukahti maitoa muputtavan vauvan viereen ja mielellään Vili olisi itsekin osallistunut rintaruokintaan, kerran sainkin tuntea neulan terävät hampaat rinnassani. Tuohon aikaan esikoisen lisäksi moni muu vauva sai nauttia rintamaidostani, jota luovutin valtavat määrät. Maidon kuskaus reissut ajattelin hyödyntää lenkkeillen ja koiran virtaa purkamalla. Vili oli asiasta toista mieltä ja nautti juoksentelun sijaan lenkkeilystä vaunujen alaosassa matkustaen.

Kovapäisen koiran kasvatus on vaatinut paljon hermoja ja koulutusta. Vili oli pennusta lähtien sitä mieltä, että hänellä oli vain yksi isäntä jota hän tottelee. Muutenkin hän oli ehdoton valinnoissaan ja kaikki itseä kiinnostavat asiat suoritti täysillä ja se mikä ei sattunut kiinnostamaan niin sitä oli erityisen hankala peitellä. Vilistä olikin helppo nähdä kuinka vaikeaa sen oli hyväksyä toisten koirien tulo perheeseen. Väistely ja spanielin surullinen katse eivät jättäneet omistajille epäselväksi ja niillä hän välitti tiedon kuinka pentukoirat (Rudi -09, Koda -13, Feetu-13) pilasivat hänen elämänsä. Toinen ääripää näkyi metsästyksessä josta hän nautti erityisesti. Virtaa riitti valtavasti, linnut löytyivät helposti ja isompikin saalis kulki koiran suussa isännän luokse.

Valtavan paljon hyviä muistoja mahtuu näihin lähes kolmeentoista vuoteen jotka saimme elää Vilin kanssa. Itku tulee varmasti muistojen myötä moneen kertaan ja koiran jättämä tyhjyys näkyy pitkään. Kesällä voi tuntua oudolta, kun mökkirannassa ei näy Viliä, joka pyöri ympyrää, heilutti häntäänsä ja kantoi vedenpohjasta kiviä rantaan. Muutenkin mökki tuntui koiralle erityisen rakkaalta paikalta, jossa hän kulutti aikaa uiden ja patiolla loikoillen. Jotenkin tuntuu luonnolliselta päättää Vilin matka mökille, kunhan saamme hänet tuhkauksesta. Koiran matka on päättynyt konkreettisesti, mutta hän elää muistoissa ja koiran syntymäpäivä löytyy kaiverrettuna meidän kihlasormuksista. Yhdessä sovimme kihlapäiväksi toisen lapsemme lasketunajan ja Kultanallesta lähtiessä mieheni muistutti, että kyseinen päivä on myös Vilin syntymäpäivä. Jälkeenpäin asia on hiukan huvittanut ja nyt asialle tulee erilainen merkitys. Olihan Vili meidän ensimmäinen koira jonka haluaisin nähdä näissäkin kuvissa. Tavalliseen tapaansa sohvalla makaamassa tai ikkunan luona odottamassa isännän kotiutumista.